26/08/2026
Ihmisten Poikasten hoitoa mE’mmin päiväkirja 2026
Tiistai 25.8. – Jotain eroa lastenhoidossa?
Tiistaina Hellulandian Nekelille oli järjestetty laatuaikaa nuorimman lapsenlapsen kanssa. Ihmiset sanoo sitä lapsenvahtina olemiseks, vaikka mää en oo vieläkään ihan varma, mitä siinä varsinaisesti vahditaan. Tällä kertaa insinööriperheen toinen poikanen oli muualla hoidossa, joten pellavapäisellä harvahampaalla oli kuulemma hiljainen kotipäivä.
Mää en ollu lähdössä mihinkään. Mulla oli aivan muu ohjelma, nimittäin torkut Nekelin käsilaukussa, jonne olin vetäytyny aamupäivän tärkeiden asioiden jälkeen. Olin etsinyt kiiltäviä juttuja koruiksi ja löytäny meripihkasormuksen, joka ihmisen mittakaavassa oli sormus m***a siilin mittakaavassa aivan pätevä rannerengas. Se oli hieno, kiiltävä ja selvästi käyttämättä, joten katsoin omistussuhteen siirtyneen luonnollisen löytötavaralain perusteella mulle.
Sitten Nekelille tuli lähtö. Se nappas tuolin selkänojalta käsilaukun, kännykän ja bling bling -hupparin ja paineli Micralle sillä vauhdilla, jolla ihmisnaaras lähtee silloin, kun lähtemiseen varattu aika on ensin käytetty johonkin aivan muuhun. Mää heräsin siihen, että käsilaukku heilahti, maailma kallistui ja hetken päästä Micra käynnistyi. Saatana, olin vahingossa matkalla insinööriperheen luokse lapsenvahdiksi.
Ennen kuin ehdittiin kunnolla edes matkaan, autosta kuului semmonen naurun, parkaisun ja epäuskoisen kiroilun yhdistelmä, että työnsin kuononi laukusta tarkistamaan, kuoliko joku. Ei kuollu, vaan Nekeli oli löytäny lompakkonsa, sen perkeleen lompakon, joka oli ollu kuusi viikkoa kateissa. Siinä se oli kaikessa rauhassa bling bling -hupparin vasemmassa taskussa, aivan siinä tuolin selkänojalla, mistä Nekeli oli hupparin juuri napannu mukaansa.
Sitä lompakkoa oli etsitty talosta, autoista, laukuista ja ties mistä. Pirppu’u ja Norris oli osallistutettu etsintäpartioonkin useamman kerran, vaikka kummallekaan ei oltu annettu kunnollista tuntomerkkiä kadonneesta kohteesta. Jälkikäteen ajatellen olis ehkä pitäny huomata jotain siitä, että molemmat kissat olivat kierineet vähän väliä lattialla juuri sen tuolin alla, jonka selkänojalla kyseinen huppari oli roikkunu.
Jos ihmisnaaras ei olis ollu niin pölö, että etsii omaisuuttaan kaikkialta paitsi siitä vaatteesta, jota se itse siirtelee paikasta toiseen, kuusi viikkoa kestäny mysteeri olis ratkennu noin kuudessa sekunnissa. Pirppu’u ja Norris olivat ilmeisesti tienneet koko ajan, missä lompakko oli, m***a kissat eivät katso velvollisuudekseen selittää ihmiselle asioita, jotka tämän pitäisi itse ymmärtää. Nyt myös niiden jatkuva kieriminen juuri sen tuolin alla sai aivan uuden merkityksen, m***a ihmisnaaras oli tietenkin tajunnu johtolangan vasta rikoksen jo ratkettua.
Matka jatkui hitaasti, eikä se tällä kertaa johtunu Micrasta. Liikennevalot olivat selvästi saaneet ennakkotiedon Nekelin lähdöstä ja järjestäneet henkilökohtaisen vittuilukampanjan, sillä heti kun Micran eturenkaat lähestyivät seuraavan risteyksen tolppaa, valo vaihtui punaiseksi. Joka helvetin kerta sama homma, ja niitä risteyksiä tais olla kahdeksan, joten lyhyeen matkaan tuli äkkiä vartti lisää pelkkää paikallaan istumista.
Mää ehdin käsilaukussa vaihtaa asentoa, tarkistaa uuden meripihkarannerenkaani ja melkein jatkaa kesken jääneitä päiväunia ennen kuin oltiin perillä. Insinööriperheen naaras teki kotona töitä, istui koneella ja näppäili niin, että napsahteli samalla kun höpötti itsekseen jotain aivan käsittämätöntä. Kattelin hetken, että tässäkö se korkeakoulutus nyt sitten näkyy, kun ihminen hakkaa nappeja ja puhuu yksinään, kunnes huomasin kuulokkeet sen korvilla. Ai nii, sillä olikin joku siellä toisessa päässä.
Nekeli suuntas suoraan olohuoneeseen, m***a poikasta ei näkyny missään. Hetken näytti siltä, että lapsenvahtikeikka oli ratkennu poikkeuksellisen helposti, koska valvottava oli jo kadonnu ennen vahdin saapumista, m***a sitten pöydän alta alkoi kuulua ähinää ja yhinää. Ensin nousi näkyviin vaalea pellavapää, sitten leveä harvahampainen hymy ja lopulta kuului riemukas – MEMMIIIIII!
No saatana, se tunnisti mut, tai niin mää ainakin ensimmäiset sekunnit luulin. Samalla nenään tuli tieto, jota silmät eivät vielä olleet saaneet, sillä ihmispoikanen oli p***antanu vaippaansa ja istui asian kanssa aivan tyytyväisenä pöydän alla. Mää suorastaan näin sen ympärillä leijuvan tuhdin kakkapierupilven, vaikka itse rikospaikka oli asianmukaisesti pakattu vaipan sisään.
Mää en vieläkään ymmärrä vaippoja. Meillä siileillä poikanen ei kulje oma p***a pakattuna perseeseen odottamassa, että joku aikuinen huomaa tilanteen ja järjestää huoltoseisokin, vaan jos p***attaa, paskotaan ja elämä jatkuu. Ihmiset ovat onnistuneet tekemään tästäkin asiasta järjestelmän, johon tarvitaan teippiä, kosteuspyyhkeitä, voiteita ja kokonainen teollisuudenala.
Pellavapäinen ei näyttäny olevan biologisesta tilanteestaan lainkaan huolissaan. Se tarttui pehmeään palloon, katsoi palloa, katsoi mua, hymyili leveästi ja heitti sen suoraan kohti. Siinä kohtaa mulle alkoi hahmottua, ettei ihmispoikasten elämä ehkä lopulta olekaan niin kaukana meidän poikasten touhuista.
Siilinpoikaset nahistelee sisarustensa kanssa, painii, kiipeilee, tutkii kiviä ja koloja, harjoittelee ympäristön käsittelyä ja kokeilee kaikkea mahdollista valmistautuessaan omaan elämäänsä. Ihmispoikanen näköjään harjoittelee samoja perusasioita omilla välineillään ja heittää pehmeää palloa kohti siiliä, joka sattui paikalle. Saalistusharjoitus mikä saalistusharjoitus, vaikka saaliiksi valittu mE’mmi ei pitäny menetelmää erityisen kehittyneenä.
Hiljainen kotipäivä
Kun sisarus oli hoidossa muualla, pellavapään päivä jatkui ulkoterassilla. Ihmiset kutsui sitä hiljaiseksi kotipäiväksi, vaikka siilin näkökulmasta hiljainen tarkoittais lähinnä sitä, ettei toinen poikanen juuri sillä hetkellä tunge kylkeen, yritä samaan koloon tai aloita painiottelua keskellä jotain aivan muuta. Yhden ihmispoikasen päivä oli kuitenkin selvästi rauhallisempi kuin kahden, joten hyväksytään niiden määritelmä.
Pellavapää alkoi ensimmäisenä siirtää vettä purkista toiseen. Vettä purkkiin, siitä toiseen, vähän ohi, lisää vettä ja sitten takaisin ensimmäiseen, eikä toimituksessa näyttäny olevan mitään muuta päämäärää kuin selvittää, mitä vedelle tapahtuu, kun sitä siirtää. Mää kattelin puuhaa ja tajusin, että siinähän harjoiteltiin aivan samoja asioita kuin siilinpoikanen ympäristöään tutkiessaan: mitä tapahtuu jos teen näin, paljonko tätä pystyy siirtämään ja mihin tämä menee, jos kaadan sen tähän.
Insinööriperheessä kyse saattoi tietysti olla ensimmäisen vuoden hydrauliikan kurssista, eikä mulle vaan oltu annettu opetussuunnitelmaa. Seuraavaksi pellavapää otti leikkiruohonleikkurin ja alkoi työntää sitä pitkin terassia ja pihaa aivan vakavissaan. Siilinpoikanen työntää kuonoaan lehtikasaan, tonkii maata, raahaa pesätarpeita ja selvittää väkisin, pääseekö jonkun esteen läpi, kun taas ihmispoikaselle annetaan pyörillä kulkeva muovikone, jolla se harjoittelee aikuisuutta työntämällä laitetta, joka ei leikkaa mitään.
Nekeli-mummi ja pellavapää olivat molemmat paljain varpain. Siinä ihmiset sentään joskus ymmärtää olennaisen, sillä maa kuuluu tuntea jalkojen alla eikä kaikkea tarvitse eristää kumilla ja kengänpohjilla. Siilillä paljaat käpälät kuuluu perusvarustukseen, m***a ihmiset ovat ensin keksineet kengät ja joutuvat sen jälkeen erikseen päättämään, milloin niitä ei käytetä.
Pellavapää höpötti koko ajan omaa kieltään ja osoitteli välillä Nekeliä sanoen – mEmmi! Siinä kohtaa mulle valkeni päivän pieni väärinkäsitys, sillä se ei sanonukaan mE’mmiä vaan mummia, tai ainakin yritti sanoa. Harvahampaalta ei vielä taipunu ihmisten kieli kunnolla, joten Nekeli-mummista tuli sen suussa mEmmi, ja mää olin jo hetken ehtiny luulla olevani poikasen erityisesti nimeämä kunniavieras.
Saatana, siinä meni mun erityisasema. Toisaalta jos ihmispoikanen on itse päätyny siihen tulokseen, että mummi ja mE’mmi ovat käytännössä sama sana, en lähteny sitä korjaamaankaan. Oikea sana oli kuitenkin vain yhden kirjaimen päässä täydellisyydestä.
Saaliinhankinta
Sitten tuli nälkä, eikä mikään pieni välipalan kaipuu vaan semmonen saatanallinen poikasnälkä, jonka tunnistaa lajista riippumatta. Pellavapää marssi aivan oma-aloitteisesti jääkaapille ja alkoi kantaa pöytään ruokaa: kurkkua, porkkanoita, paprikaa ja makkaraa. Tästä annoin täydet pisteet, sillä poikanen oli tunnistanu ravinnon sijainnin, suorittanu saaliin noudon ja kuljettanu kaiken ruokailupaikalle ilman minkäänlaista aikuisen ohjausta.
Nekeli otti makkaran ja laittoi sen takaisin jääkaappiin, mistä pellavapäinen antoi välittömästi erittäin selvän vastalauseen. Mää olin tässä täysin poikasen puolella, koska ei onnistuneesti pesälle raahattua saalista palauteta sen jälkeen, kun metsästysoperaatio on jo suoritettu. Meillä tuommonen olis poikueessa johtanu vähintään nahisteluun, eikä kukaan olis yrittäny ratkaista asiaa selittämällä kasvisten tärkeydestä.
Pöytään ilmestyi leikkuulauta, veitsi, haarukka ja puukko sekä poikasen tuomat neljä purkkia, ja sitten alettiin yhdessä pilkkoa kasviksia. Teoriassa siinä harjoiteltiin hienomotoriikkaa, työvälineiden käyttämistä ja ruoan valmistamista, m***a käytännössä pellavapäisellä oli aivan liian kova nälkä mihinkään hienomotorisiin kevätjuhlaliikkeisiin. Paprikaa ja kurkkua kauhottiin suuhun sitä mukaa kuin niitä saatiin irti, kun taas porkkanasuikaleilla oli poikasen mielestä aivan toinen käyttötarkoitus ja ne kuuluivat lattialle.
Miksi porkkana kuului lattialle, sitä mää en osaa sanoa. Siilinpoikanenkin tekee välillä ratkaisuja, joiden selvittämiseen tarvittais kokonainen eläintieteellinen tutkimusryhmä, joten ehkä kaikkea ei ole tarkoitettu aikuisen ymmärrettäväksi. Pääasia oli ilmeisesti se, että kurkku ja paprika kuuluivat suuhun, porkkana lattialle ja tämä luokittelu oli pellavapäisen omassa järjestelmässä täysin selvä.
Sitten löytyi sitruuna, joka oli poikasen mielestä erittäin kiinnostavan näköinen maisteltava. Pellavapää imaisi sitä, jolloin naama meni ruttuun, hartiat ravisteli ja koko ruumis ilmoitti hyvin selvästi, että suuhun oli juuri päätyny jotain helvetin epäilyttävää. Mää odotin tietenkin, että sitruuna liittyy välittömästi porkkanoiden seuraan lattialle, m***a poikanen katsoi sitä hetken ja imaisi uudestaan.
Mitä vittua? Jos siili löytää jotain, mikä saa koko ruumiin nytkähtämään vastalauseesta, seuraava järkevä vaihe ei yleensä ole kokeilla uudestaan ihan vaan varmistukseksi. Pellavapää oli selvästi tieteellisempää koulukuntaa ja halusi toisella kokeella varmistaa, että sitruuna todella oli yhtä hirveää kuin ensimmäiselläkin kerralla.
Kaikki pilkotut aineet lajiteltiin täsmällisesti eri purkkeihin, ja tästä mää tykkäsin. Pesänrakennuksessakin tavaroilla on paikkansa, eikä kaikkea raahata sattumanvaraisesti yhteen läjään, jos siitä kerran ollaan tekemässä jotain kunnollista. Ihmispoikanen näköjään harjoittelee samaa: erotellaan, järjestetään, siirretään ja päätetään, mikä kuuluu minnekin.
Sitten Nekeli alkoi sekoittaa dippikastiketta ja meinasi tulla päivän ensimmäinen varsinainen työtaistelu. Mummi antoi lusikan pellavapäiselle ja sanoi, että sekoita, mummi laittaa lisää, minkä jälkeen poikanen pyöräytti lusikkaa kerran astiassa ja lähetti sen määrätietoisesti kohti suutaan. Nekeli nappasi lusikan juuri ennen huulikosketusta, palautti sen kulhoon ja ilmoitti uudestaan, että sekoita, ei suuhun.
Pellavapää sekoitti, lusikka lähti kohti suuta ja mummi esti. Sitten sama uudestaan, ja vielä uudestaan, kunnes tätä oli suoritettu arviolta yhdeksäntoista kierrosta ja kummankin hermot edelleen piti. Mää olin suorastaan vaikuttunu, koska siilinpoikasellekin voi näyttää saman asian m***a kertaa ja se tekee silti seuraavalla kerralla juuri sen ratkaisun, jonka se itse katsoo parhaaksi.
Ei välttämättä siksi, ettei se ymmärtäis. Sillä on vaan oma suunnitelma, ja pellavapään suunnitelmassa lusikan lopullinen määränpää oli selvästi suu. Lopulta Nekeli muutti menetelmää, otti lusikan pois ja antoi tilalle haarukan, jonka piikeissä oli kurkunpala.
Kas, nyt poikasen päässä suunniteltu liikerata ja aikuisen toivoma lopputulos olivat ensimmäistä kertaa samat. Haarukka meni suuhun, kurkku meni suuhun ja kaikki olivat tyytyväisiä ilman yhtäkään uutta neuvottelukierrosta. Joskus kasvatuksessa ei ilmeisesti tarvitse muuttaa poikasta, vaan väline.
Poikasen lautaselle oli ilmestyny myös pizzanpaloja, jotka hänen oman luokittelujärjestelmänsä mukaan kuuluivat porkkanoiden kanssa lattialle. Nekeli yritti näyttää, että kuivahkoa leipää vois uittaa dippikastikkeessa, m***a tämäkään tieto ei nostanu pizzaa hyväksyttyjen ravintoaineiden joukkoon. Dippailu kurkulla oli jees, dippikastike lusikalla oli erittäin jees ja pizza sai edelleen poistua lattialle.
Maito tuopista sen sijaan oli päivän tärkeä rituaali. Nekelillä oli samanlaisessa tuopissa kahvia, joten pellavapää nosti oman maitotuoppinsa ja mummi kahvituoppinsa pöydän yläpuolelle. – Kippis! – Pöppää! ja tuopit yhteen kuin kahdella vanhalla kapakkakaverilla raskaan vedenkuljetus-, ruohonleikkuu- ja kasvissilppuvuoron jälkeen.
Ihmissuvun välttämättömät taidot
Ruokailun jälkeen harjoiteltiin taitoa, jota ilman nykyihminen ei ilmeisesti pysty selviytymään aikuiseksi asti, nimittäin selfietä. Nekeli ja pellavapää asettuivat vierekkäin, ja poikanen ymmärsi homman hämmästyttävän hyvin, sillä kuvien välissä vaihdettiin ilmettä, kallistettiin päätä ja asetuttiin seuraavaa kuvaa varten. Siilinpoikanen harjoittelee ympäristön tutkimista, ravinnon etsimistä ja pesänrakennusta, kun taas ihmispoikanen harjoittelee kameralle poseeraamista, joten kai nämä sitten ovat lajikohtaisia selviytymistaitoja.
Kohta pellavapää alkoi rahnutella korviaan ja silmiään, ja sen mää tunnistin heti väsymykseksi. Mun kakaroilla on sama juttu, sillä kun virta alkaa loppua, alkaa itsensä sukiminen, liikkeet muuttuu ja koko poikanen alkaa vähitellen valmistautua uneen. Siinä kohtaa ei enää ollukaan mitään erityisen ihmismäistä, koska pieni nisäkäs on pieni nisäkäs, vaikka toisella on piikit ja toinen huutaa pöppää maitotuoppi kädessä.
Ihmispoikanen kannettiin hassuun korkealaitaiseen sellisänkyyn, jossa se jäi aivan tyytyväisenä odottamaan unta. Ensin kuului naurunkiherrystä, sitten jotain missä oli aivan selvä laulun nuotti ja vielä vähän omaa höpötystä pimeästä huoneesta. Lopulta tuli hiljaista, joten poikanen oli sammunu pesäänsä aivan kuten kuuluukin.
Aikuiset siirtyivät keittiöön kahville ja alkoivat miettiä jotain keittiöremonttia, koska ihmisellä ei ilmeisesti saa olla hetkeä, jolloin mitään ei rakenneta, korjata tai vähintään suunnitella revittäväksi irti. Insinööriperheen naaras istui taas keittiön pöydän ääreen, näppäimet napsahteli ja se alkoi jälleen höpöttää itsekseen, kunnes mää muistin ne kuulokkeet sen päässä. Nekeli puolestaan siirtyi selvästi energiaa säästävään toimintatilaan ja otti torkut, m***a mää en voinu, koska jonkun piti olla tarkkana.
Ääääitii!
Tais mennä pari tuntia, kun pimeästä makuuhuoneesta kuului vieno kutsu: – Äitini… äääiitii! Mää havahduin heti vartioon, m***a äiti oli edelleen töissä, joten mummi lähti vastaan. Heti kun Nekeli ilmestyi pinnasängyn luo, ääni muuttui ja sängystä kuului riemukas – MEMMIIIII!
Niinpä tietenkin, siellä kutsuttiin taas mummia sillä harvahampaan omalla mEmmi-kielellä. Nekeli kysyi, haluaako poikanen jo tulla pois sängystä, ja vastaus tuli heti pitkänä ja täysin yksiselitteisenä – Oooo! Siihen päättyi lepojakso, ja ihmisen poikanen vapautettiin takaisin aktiivipalvelukseen.
Ensimmäisenä ne meni yhdessä vessaan, missä pellavapäinen istuskeli potalla vaippa päällä ja mummi asioi vieressä ihan oikeasti mallin antamisen ajatuksella. Tässä löytyi taas jotain tuttua, sillä ei siilinpoikasellekaan pidetä luentoa siitä, miten siilinä ollaan, vaan poikanen katsoo, seuraa ja kokeilee. Ihmiset tekee saman, m***a ympärillä on potta, posliinikalusteet, vessapaperi ja kokonainen rituaalijärjestys.
Kaikki toimitukset suoritettiin järjestyksessä ja lopuksi käpälät pestiin. Vessasta palasi siis puhdaskäpäläinen ihmispoikanen valmiina seuraavaan ohjelmanumeroon, joka oli tietenkin välipala. Maitotuoppi, pieni leipä ja kurkkua ilmestyivät pöytään, ja päivän jo vakiintunut pöppää-rituaali suoritettiin jälleen asianmukaisesti tuoppia nostamalla ja kilauttamalla.
Välipalan jälkkäriksi Nekeli ja pellavapää leikkasivat yhdessä omenanpaloja. Poikanen oli päivän aikana kantanu ruokaa, pilkkonu kasviksia, sekoittanu dippiä, lajitellu aineksia ja nyt käsitteli omenaa yhdessä aikuisen kanssa, joten siinä alkoi olla paljon samaa kuin siilinpoikasten elämässä. Opitaan tekemällä oikeita asioita eikä istumalla erillisessä poikaskoulussa harjoittelemassa jotain, mikä ei liity mihinkään.
Omenan jälkeen pellavapää vaati ksylitolpastillit ja siirtyi olohuoneen sohvalle. Se halusi katsoa telkkua, m***a telkkari oli musta ja kaukosäädin oli aivan liian korkealla poikasen ulottuvilta. Tässä kohtaa mää opin, että ihmispoikasen äänivaranto on käytännössä loputon ja ennen kaikkea aivan saatanan kova.
Pellavapää kokeili useammalla äänenvoimakkuudella, heräisikö musta ruutu henkiin, m***a tekniikka ei reagoinu ääneen. Kun televisio ei totellu, poikanen siirtyi vaihtoehtoiseen toimintaan ja muutama muovipalikka lensi pitkin huonetta. Sen jälkeen sohvan kaikki tyynyt revittiin lattialle ja niistä alkoi muodostua täysin omaehtoinen Tarzan-jumpparata.
No nyt mää ymmärsin taas, mitä tapahtuu. Siilinpoikanen kiipeää sen yli, minkä yli pääsee, ryömii sen alle, minkä alle mahtuu, ja käyttää kiviä, oksia, lehtiä ja pesän reunoja yhtä aikaa ympäristönä, harjoitusvälineinä ja rakennustarvikkeina. Ihmispoikanen teki sohvatyynyillä täsmälleen saman ilman, että kukaan käski, rakensi valmiin radan tai kertoi, miten sitä pitäisi käyttää.
Poikanen näki ympäristön, purki sen osiin ja rakensi siitä itselleen uuden. Tästä tuli täydet pisteet, koska nyt oltiin aivan siilinpoikasten perusasioiden äärellä. Ihmisten olohuone oli muuttunu metsänpohjaksi, vaikka materiaalina sattui olemaan sohvatyynyt eikä kivet ja risut.
Sisarus palaa
Sitten ulko-ovi kävi, isoveli ryntäsi sisään ja isä tuli perässä. Hiljainen kotipäivä päättyi siihen paikkaan, sillä pojat lähtivät välittömästi juoksemaan ympäri kämppää ja huusivat ilmeisesti ihan vaan huutamisen ilosta. Ei hätää, ei riitaa eikä mitään näkyvää syytä, vaan kaksi ihmispoikasta oli jälleen samassa tilassa ja se yksin riitti nostamaan äänenvoimakkuuden aivan uudelle tasolle.
Siinä päivän poikasvertailu oikeastaan valmistui. Kun siilinpoikaset ovat yhdessä, nahistellaan, painitaan, tungetaan toisen päälle, kilpaillaan samoista paikoista ja kokeillaan voimia, sillä sisarus on ensimmäinen harjoitusvastustaja ja turvallinen toinen otus, jonka kanssa opetellaan oman ruumiin ja maailman rajoja. Ihmispoikasilla samaan järjestelmään kuuluu näköjään lisäksi ympäri asuntoa juokseminen ja aivan saatanallinen huutaminen.
Isä katteli menoa hetken ja kysyi pojilta, haluaako ne kattoo hamsterii. Mää nostin kuononi käsilaukusta, koska olin ollu talossa tuntikausia enkä ollu haistanu hamsteria, nähny häkkiä, kuullu rapinaa tai huomannu mitään muitakaan pienen jyrsijän merkkejä. Jos täällä olis hamsteri, mää kyllä tietäisin.
Pojat parkkeerasivat sohvalle ja televisio heräsi viimein henkiin. Ruudulle ilmestyi hamsteri, joka puikkelehti erilaisten esteiden ohi, joten kyseessä olikin telkkarihamsteri eikä mikään salainen jyrsijähuoneisto. Kaksi sekuntia aikaisemmin asunto oli kuulostanu pienimuotoiselta heimotaistelulta, m***a nyt molemmat pojat istuivat sohvalla aivan hiljaa.
Mää tuijotin poikia, sitten hamsteria ja taas poikia. Ihmispoikasten hallintaan oli siis olemassa toimiva menetelmä: näytetään niille pieni nisäkäs suorittamassa jumpparataa ja koko lauma pysähtyy katsomaan. Täytyy myöntää, että siinä oli jotain ymmärrettävää, koska kyllä määkin sitä hamsteria jäin hetkeks seuraamaan.
Kotimatka
Nekeli sai halaukset ja lähti lopulta Micralle. Mää olin tällä kertaa jo hyvissä ajoin käsilaukussa odottamassa, en vahingossa vaan täysin tietoisena siitä, että tämä laukku oli viimein lähdössä oikeaan suuntaan. Nyt mää halusin omaan pesään, eikä edes uusi meripihkarannerengas riittäny houkuttelemaan mua enää yhdellekään ylimääräiselle ihmispoikaskierrokselle.
Micran käynnistyessä mää käperryin laukkuun ja mietin koko päivän poikasvertailua. Siilinpoikanen tutkii ympäristöään, kantaa tavaraa, tonkii, lajittelee, kiipeää, rakentaa, kokeilee, matkii ja harjoittelee niitä asioita, joita se tarvitsee myöhemmin, ja sisarusten kanssa nahistellaan sekä opetellaan voimia ja rajoja. Väsyneenä sukitaan itseä, vetäydytään pesään ja levätään, kunnes virtaa on taas seuraavaan kierrokseen.
Ihmispoikanen siirtää vettä purkista toiseen, työntää leikkiruohonleikkuria, kantaa ruokia jääkaapista, lajittelee paprikaa purkkeihin, heittää porkkanat lattialle, yrittää syödä dippilusikan yhdeksäntoista kertaa, purkaa sohvan jumpparadaksi, matkii vessassa mummia ja harjoittelee selfie-ilmeitä. Kun sisarus tulee kotiin, alkaa juokseminen, riehuminen ja meteli, joten ei ne lopulta niin erilaisia ole. Välineet vaan vaihtuu, ja ihmiset ovat onnistuneet tekemään jokaiseen vaiheeseen enemmän tavaraa.
Mun omat kakarat alkaa olla jo omien pesien rakentamisvaiheessa. Ne ei enää oo niitä pieniä otuksia, joiden jokaista liikettä pitää vahtia ja joille koko maailma on uusi harjoitusrata, vaan kohta niillä on omat reitit, omat kolot ja omat päätökset. Siinä kohtaa päivän poikasvertailu ei enää naurattanu ihan samalla tavalla, vaikka se pellavapään pöppää vielä vähän naurattikin.
Salainen havainto
Poikanen ei opettele elämää istumalla paikallaan, ei siilin eikä ihmisen. Se kantaa, kaataa, lajittelee, maistaa, matkii, kiipeää, rakentaa, purkaa ja kokeilee uudestaan, ja välillä se tekee juuri päinvastoin kuin aikuinen tarkoitti, koska oma suunnitelma on tietenkin aina kokeilemisen arvoinen. Siitä kai poikasena olemisessa lopulta on kyse.
Muistilappu
Hiljainen kotipäivä tarkoittaa ihmisillä päivää, jolloin paikalla on vain yksi poikanen. Pöppää ei ole juoma vaan kokonainen sosiaalinen rituaali, ja kun toinen poikanen palaa kotiin ja normaali poikastoiminta karkaa käsistä, hamsteri laitetaan telkkariin. Saatana, kyllä mää alan oppia lastenhoitoa.
